Päihdekeskustelun tulisi pohjautua tieteeseen

by Samuel

Tämä kirjoitus koskee Iltasanomien verkkosivuilla julkaistua uutista (30.3.2018, 18:53, https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005624776.html), joka käsitteli Jari Sillanpään esiin nostamaa professori Carl Hartia. Ottamatta mitenkään kantaa siihen, onko Sillanpään viittaus prof. Carl Hartin tutkimuksiin relevanttia hänen oman tilanteensa kannalta, haluan kommentoida A-klinikkasäätiön ylilääkärin Kaarlo Simojoen esittämiä kommentteja tässä samassa asiayhteydessä.

Prof. Hart on esimerkiksi tutkinut d-amfetamiinin ja metamfetamiinin subjektiivisten vaikutusten eroja ihmisillä ja päätynyt siihen lopputulokseen, että käytännössä niiden vaikutukset ovat identtisiä 1. Farmakologisesti metamfetamiinin vaikutusprofiilissa on pieniä eroja verrattuna amfetamiiniin, mutta myös eläintutkimuksissa on ollut vaikeuksia tehdä eroja näiden kahden välille 2. Metamfetamiini ei siis vaikuta olevan ”ilkeä huume” (kuten Simojoki totesi Helsingin Sanomien jutussa aiemmin: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005621668.html) siinä missä ei ole amfetamiinikaan. Itseasiassa, mikään huumausaine ei ole varsinaisesti ilkeä, kyse on vain erilaisista molekyyleistä, joille me voimme antaa erilaisia leimoja. Onko näistä, usein kärjistyneitä näkemyksiä sisältävistä, leimoista hyötyä vai haittaa päihteitä käyttäville ihmisille? Minun mielestäni haittaa. Esimerkiksi amfetamiinia käytetään laajalti tarkkaavaisuushäiriöiden hoidossa, eikä apteekista annoksensa hakevia ihmisiä katsota kieroon, vaikka tutkimustiedon valossa aine on lähes erottamaton metamfetamiinista.

Kaarlo Simojoki myös kommentoi, että tutkimustuloksia voi tulkita lähes miten haluaa. Prof. Hartilla on kuitenkin kiistaton asiantuntemus tällä aihealueella, josta parhaana todisteena toimivat hänen lähemmäs kaksikymmentä vertaisarvioitua tieteellistä julkaisuaan nimenomaan metamfetamiinista. Kaarlo Simojoki ei ole julkaissut tietääkseni yhtään tutkimusartikkelia, joka käsittelisi metamfetamiinia. On siten erikoista, että Simojoki on valmis ohittamaan mittavan osan metamfetamiinia käsittelevää tieteellistä kirjallisuutta, vieläpä omien sanojensa mukaan tutkimustuloksiin perehtymättä, ainoastaan tukeutumalla asemaansa asiantuntijana ja esittämättä lainkaan tieteellistä näyttöä omien näkemystensä tueksi. Simojoki kuvailee myös, että tutkimustuloksiin voi olla sekoittuneena tutkijan omia intressejä. Yhtä lailla, tai oikeastaan paljon merkittävämmässä määrin, tämä koskee myös Simojoen omia näkemyksiä. On selvää, että metamfetamiini voi olla annostelutavasta, annoksesta ja käyttötiheydestä riippuen vaarallinen ja addiktoiva huumausaine, mutta tämä pätee yhtä lailla useimpiin päihteisiin.

Toteamus siitä, että ”joillekin metamfetamiini aiheuttaa psykooseja, väkivaltaisuutta ja voimakasta fyysistä levottomuutta” on täysin totta. Mutta korvataanpa sana metamfetamiini alkoholilla, ja lause pätee yhä. Tosiasia on se, että kaikki alkoholia ja huumausaineita käyttävät ihmiset eivät ajaudu vaikeuksiin niiden kanssa. Useimmat ihmiset eivät muutaman viinilasillisen jälkeen pahoinpitele toisiaan, kuten eivät myöskään useimmat metamfetamiinin käyttäjät. Sotkemalla tosiasioita, leimaamalla tiettyjen päihteiden käyttäjäryhmiä ja vääristelemällä yleistä käsitystä huumausaineista voidaan kuitenkin vaikeuttaa päihderiippuvaisten hakeutumista hoitoon sekä pysymistä mukana yhteiskunnan turvaverkoissa, jotka eivät nykyiselläkään ole hoidon kannalta optimaalisia.

Tarvitsemme monitahoisempaa, tasokkaampaa ja tieteeseen pohjautuvaa päihdekeskustelua.

Kirjallisuusviitteet:
1 Kirkpatrick MG et al. (2012) Addiction. 107 (4): 783-91
2 Hall DA et al. (2008) Psychopharmacology (Berl) 195 (4): 469-78

Samuel Kohtala
Proviisori, väitöskirjatutkija